Hollola, tiistaina 16.kesäkuuta 2015:

Viikko ja yksi päivä uuden Euroopan reissun käynnistymiseen. Pyörien osalta matka alkaa jo huomenna. Tänä vuonna teimme sen, mistä monena aiempana vuonna haaveilimme kun paahdoimme monotonisesti Baltian tylsillä ja monttuisilla suorilla, tai makasimme tylsistyneenä ja umpiväsyneenä Finnlinesin kansipaikalla, että joku päivä lennämme suoraan Alppien yli, jossa pyörät ovat tankki täynnä odottamassa omistajiaan.

Aprilia kuljetuskehikossa

Keskiviikkona ajokalusto viedään Vantaalle Niinivirran terminaaliin ja sidotaan kuljetuskehikoihin ajoasut mukaan lukien. Rekan osoitteena on Milanon esikaupunki Tribiano. Onko kyseessä esikaupunki, teollisuusalue vai oma kuntansa, en tiedä, mutta etäisyys Milanon ytimeen on muutama kymmenen kilometriä, sanotaan.

Miehet lähtevät päivälleen viikkoa myöhemmin SAS:n siivillä kohti Linatea, Milanon itäpuolella sijaitsevaa lentoterminaalia. Kaupungin toisella puolella oleva Malpensan kenttä on pääkenttä, joka on paitsi kaukana Tribianon rekkaterminaalista, sinne ei ollut myöskään tarjolla edullisia lentoja kyseiselle päivälle. Linatesta terminaaliin on vain n. 20 kilometriä ja taksikyydiksi muunnettuna sen pitäisi olla reippaasti alle 50 euroa. Kokonaisuudessa pyörien ja miesten rahtaus Tribianoon tuli maksamaan pyöristettynä 550 euroa. Rahdin osuus tästä reilut 430 euroa, loput yhteispohjoismaisen lentoyhtiön taksaa.  Ajamalla olisi varmasti päässyt paria sataa halvemmalla, ajasta ja mukavuudesta olimme kuitenkin valmiit maksamaan erotuksen, enemmän kuin mielellämme.

Jussi oli jo katsellut sääennustetta viikon päähän. Sateen ja ukkosten mahdollisuus olemassa. Toiveena oli, että tarjolla olisi sentään lämpimämpää kuin Lahdessa. Elohopea kivunnut hädin tuskin 15 asteeseen ja tuuli pyörittää puita vimmalla. Kevättä ovat myös sävyttäneet kovat, päivästä toiseen jatkuvat tuulet ja lämpimiä, yli 20 asteen päiviä on ollut vain kourallinen, jos sitäkään.

Pakkasimme tykönämme eilen matkavarustukset. Oma settini sullotaan kahteen sivulaukkuun ja tankkilaukkuun, sisältäen muun muassa: kolmet parit kalsareita ja sukkia, 3 t-paitaa, pitkähihainen pesupulveri pieneen muovipulloon, troppia päänsärkyjen ja kolhujen varalta, hammasvälineet, lenkkarit, sadeajotakki luonnollisesti sekä monsuunin varalta myös kumihanskat ajohanskojen päälle. Lisäksi laturit kännykkään/kypäräpuhelimeen/tietokoneeseen, sekä viimeisenä, muttei vähäisempänä, roudarinteippiä rulla. Tämän kaiken sullon partiovarustekaupasta ostettuun kahteen vedenkestävään retkipussiin, sillä sivulaukut eivät välttämättä ole enää täysin vedenpitävät.

Matkatavaran määrä ja laatu on vakiintunut aiempien reissujen oppien myötä. Liikaa tulee aina pakattua, mutta varsinkin nyt, kun kuljetuskapasiteettia on reilummin, ei haittaa.

Suurimman epävarmuustekijän tälle matkalle asettaa tuore transportaatiovälineeni. Lähden reissuun vastaostetulla pyörällä, kun vuodenpäivät omistuksessani ollut Aprilia SL 1000 Falco lähti lunastustaivaaseen. Syynä äärimmäisen nolo ja motoristihistoriani ensimmäinen lippa. Ei siitä enempää, lohdutan itseäni vanhalla motoristiviidakon sanonnalla, on vain kaatuneita ja tulevaisuudessa kaatuvia motoristeja.

Uusi pyörä on samaa italohonda-sukua, mallimerkinnältään RST 1000 Futura. Hain pyörän Espoosta mieheltä, joka oli myymässä maallista omaisuuttaan autoista taloihin ja muuttamassa perheineen Lontooseen, käynnistääkseen nettijoogayrityksensä maailmanvalloituksen. Epäilyttävää, tai sitten olen ennakkoluuloinen. Mutta mies oli reilun kauppamiehen oloinen, pyörä vaikutti huolletulta ja siistiltä, renkaat ja ketjutkin olivat hyvässä kunnossa. Ulkoasussa ja mittaristossa oli pientä kosmeettista vammaa, mutta hinta kompensoi virheet, ja testilenkki sinetöi kaupan. Falcoon verrattuna nyt alla olisi matkapyörä, muttei kuitenkaan matkalehmä.

Öljyt oli vaihdettu syksyllä noin tuhat kilometriä sitten ja päätin, että ne saavat kelvata. Huoltona putsasin etujarrusatulat (en purkanut vaan hivuttelin männät ulospäin) voitelin välillä takeltelevat kaasukahvan vaijerit sekä avasin bensatankin pohjassa olevat tukkeutuneet vedenpoistoaukot. Tankatessa kun paljastui ikävä yllätys pesun jälkeen, korkin aukko oli täynnä vettä.

Sen lisäksi vaihdoin pyörässä jo olleen virranottopistokkeen usb-malliseen ja väsäsin GPS-telineen, tarvikkeena vaatteiden seinäkoukku, Sikafllex-tiivisteliimamassa ja nippusiteitä. Tuskin täyttää esteettiset arvot mutta toivottavasti kestää. Navigaattorille löytyi ( mainostekstin mukaan) sateenkestävä suojapussi Motonetistä.

Jussi käyttää matkavarusteineen tankinkorkkiin pikakiinnityksellä laitettavaa tankkilaukkua sekä takapenkin päälle asetettavaa pehmeää laukkua. Omaan settiini verrattuna toveri saa ahdettua kunnioitettavan määrän rompetta pieneen tilaan, hyväksi havaitut Clas Ohlsonin vakuumimuovipussit edesauttavat tätä. Itsekin käytin moisia muutama vuosi sitten, mutta eivät kestäneet omassa käytössä kauaa, joten ei enää niitä.  

Toveri luottaa englantilaiseen insinööriosaamiseen, pyöränä Triumph Speed Triple. Huomiota herättävä peli, sen sai matkalla huomata, juttukavereita riitti. Itse sain olla rauhassa, vaikka Aprilian kyseinen malli onkin erittäin harvinainen näinäpäivinä.

Tunnelmat ovat erilaiset kuin aiemmilla Euroopan reissuilla, joita toverin kanssa on takana kolme, ja itsellä yhteensä neljä. Tällä kertaa  olemme vain hahmotelleet paikkoja, joissa voisi käydä, mutta mitään ei ole lyöty lukkoon. Netistä on löytynyt erilaisia sivuja motoristien suosimista passoista ja muista mutkateistä, mutta ajatuksena on, että sadetta vältellään ja yritetään olla ahmimatta kilometrejä. Saatamme esimerkiksi leiriytyä samaan majapaikkaan pariksi yöksi ja tehdä sieltä käsin ekskursioita lähialueille. Näin säästyy seuraavan majapaikan pähkäilyltä.

Itselläni ehkä haaveena lähinnä ajaa Mustan metsän kautta takaisinpäin, eli kokea motoristipiireissä ylistetyt Schwarzwaldin maisemat. Ajatus Ranskan ja Italian etelä-rannikon mutkateistä kiehtoo myös. Mutta kuten todettua, käsikirjoitus on blanko. On vain kaksi miestä ja kaksi konetta.

24.6.2014, Tribiano-Verdania, 140km

Kello on kahdeksan ja istumme Arlandan kentällä kahviossa. Noin tunti aikaa siirtyä Milanon koneeseen. Sateinen Helsinki vaihtui sateiseksi Tukholmaksi. Sämpylä, olut (pienen oluen uskaltaa vielä juoda…)  minulle, Jussille jogurtti/sämpylä/kahvi setti. Omalle kertyy hintaa 138kruunua. Kurssia en tiedä, epäilen, että kahvilalle riittänee katetta.

Che olkoon kanssamme

Tukholmaa lähestyttäessä katselin pilvimassasta nousevia, pumpulisia hattarakumpuja. Odotin, että missä tahansa vaiheessa Tohtori Sykeröstä tuttu kamelihahmo istuisi pilven päällä ja siemailisi teetä. Ei näkynyt.

Tarkoitus oli, että söisimme tukevammin Milanossa, sillä saapuminen on keskipäivällä, jolloin rekkaterminaalissa on italialaiseen tapaan kahden tunnin siesta klo 12-14. 

Valitettavasti Helsinki-Tukholma koneessa ei näkynyt muita motoristin näköisiä, joiden kanssa voisimme jakaa rekkaterminaalin taksimatkan kustannukset. 


Koti alkaa kaikota, tässä vaiheessa matkaa sen hiljalleen tajuaa, ja aivokuoressa aaltoilevat kirjavat tunteet, vaihdellen kauhusta hiljaiseen riemuun. Elämä on tässä, nyt.

Milano, Linate

Milanoon laskeuduttiin auringonpaisteessa, joka Suomessa oli alkukesästä ollut poikkeuksellinen luonnonilmiö. Koska meillä oli matkatavaroina vain tankkilaukut, lentokenttärituaalit oli äkkiä hoidettu.

Terminaalin kahvilasta kuivahko focaccia-leipä ja vettä, ja yleistä ihmettelyä tovi. Ruokailtuamme alkoi taksin etsintä. Näytimme ilmeisen turisteilta, sillä varsin nopeasti hihaani tarttui italialaisella aksentilla engelskaa solkkaava mies, taksimatkaa vakuuttaen. Hän vei meidät lasikopin eteen, jonka sisältä kysyttiin määränpäätä. Sitten kirjoitettiin kuitti ja annettiin hinta. 60 euroa!? Pyörittelimme päätä ja kieltäydyimme jyrkästi, ja sillä sekunnilla hihaan tarttunut mies ja lasikopin myyjä jättivät meidät huomiotta.  Siirryimme ulos ja sikarisavujen jälkeen taksijonoon. Lopputulemana yli 20 euroa halvempi, eli 38 euroa maksanut taksimatka. Turisti on monelle vedättäjälle elintärkeä tulonlähde, kannattaa siis tehdä kotiläksynsä, onneksemme olimme lukeneet aiempien motoristien tarinat samaisesti taksimatkasta.

Tovi odottelua ja sitten...

Niinivirran terminaalissa parin tunnin odotus. Muutama Honda Goldwing ja yksi vanhempi Yamaha oli pihalla meidän pyörien kanssa. Varjossa passailun jälkeen piti käydä vilauttamassa passit toimistossa ja pyörät purettiin kehikoista. Nyt matka pääsi alkamaan. Ei kaikilla tosin, Yamahassa oli tyhjentynyt akku ja vanhempi herrasmies matkakumppaninsa kanssa jäi wingimiesten avustuksella selvittämään vaihtoehtoja pihalle. Meitä ei selvästikään kaivattu soppaa sotkemaan, hyvä niin, lämpö nousu ajopuvun sisällä ja ihmisvesi virtasi.

Lähdimme kohti Lago Maggiorea, tuota Luoteis-Italian järveä, jonka pohjoisosa on Sveitsin puolelle. Olimme varanneet läntisellä rannalla sijaitsevasta Verbaniasta kahdeksi päiväksi ensimmäisen tukikohdan. Järvestä en tiennyt paljoankaan, mutta muistelin, että se esiintyi jossain  Hemingwayn-teoksessa romanttisen souturetken miljöönä. Ehkä se oli Jäähyväiset aseille, ehkä ei. Googlen kuvien perusteella tarjolla olisi kuitenkin turkoosia vettä ja vehreitä kukkuloita rantojen ympärillä.

Olin ennen lähtöä ihmetellyt Aprilian kumman himmeää ajovaloa ja tovin ajomatkan jälkeen paljastui, että lyhty on pimeä. Edessä olisi siis polttimon kaivausurakka, katteen ja stongan välinen rako on pieni ja aika näyttää vaatiiko operaatio muovin purkamista. Sinänsä pieni ongelma, mutta kun tekninen  fiba paljastuu heti ensimmäisellä etapilla, pahat aavistukset saavat kummasti lannoitetta kasvaa.  Italian suurpiirteisen liikennekulttuurin ansiosta liian syvällisesti asiaa ei ehtinyt kuitenkaan miettiä.

Alkumatka oli vaivalloinen. Paljon liikennettä, jatkuvia liikenneympyröitä ja esikaupunkien taajamia. Italiassa on ripeästi matkatakseen ilmeisesti oltava valmis maksamaan moottoriteiden tietullit. 

Lämpöä ei ajon kannalta onneksi ollut liikaa, hieman rapiat 20 astetta. Jussin hankkimat Scala Q3 kypäräpuhelimet osoittivat arvonsa heti alkumatkasta. Yhteys oli päällä kokoajan ja ajatusten vaihto oli vaivatonta. Aparaatin ansiosta matkatoverille voi kertoa niin ohituspaikat, GPS:n nuotit kuin miltä toisen iloksi mikrofoniin kajautettu röyhtäys tuoksuu.

Etapilla puhetta synnytti iltapäivän päätteeksi eteemme kohonneet vuoret, roisi mutta oudon piristävä liikennekulttuuri, sekä Lago Maggioren turkoosit aallot. Puhuttelevin näky olivat kuitenkin teiden varsilla päivystäneet lukuisat prostituoidut. Heitä oli erityisesti liikenneympyröissä ja kapeilla pysäytyspaikoilla. Tiukoissa topeissa ja minihameissa, viileän näköisinä, tummia, vaaleita, afrikkalaisia ja itäeurooppalaisia piirteitä omaavia naisia. Näky hätkäytti molempia. Feministi molemmissa nousi pinnalle ja säälin tunne valtasi mielen. Pohdimme prostituution laillistamisen mielekkyyttä. Olisiko se sittenkin parempi vaihtoehto, kuin laiton, mutta selvästi viranomaisten sormien läpi katsottu ( ja varmasti ammatinharjoittajalle vaarallisempi), ja parittajia sekä ihmisalakuljettajia rikastuttava kauppa?

Hotel Santanna, Verbania

Saavuimme klo 18 aikaa hotellille, joka toimii tukokohtanamme kaksi vuorokautta. Santanna, pieni, kolmikerroksinen ja ensi vaikutelmamme mukaan ilmeisen viihtyisä perhehotelli. Yhteensä 120 euroa kaksi yötä. Lämmin vastaanotto hyvää englantia puhuvan naisen toimesta. Hän lätkäisi heti Verbanian oppaan käteemme ja selitti missä on ranta, missä keskusta ja mistä lähtevät lautat mikäli haluamme Lago Maggiorelle seilaamaan. Epäilen, että jätämme väliin, vaikka maisemat rannalla ovat huikeat. 

Äijät poseeraa ja vitkalaukaisin tallentaa

Vuoren rinteet nousevat lähes joka puolelta kohti pilviä ja järven vesi aaltoilee vihertävän kirkkaana järveä ympäröivältä rantatieltä katsottuna. Etapin kruunasivat kylmät oluet, ensimmäiset niin sanotut kypäräkaljat. Kevyt, onnellinen, väsynyt, siinä mielentilan adjektiiveja.

Huoneessa on lämmin, ei liian trooppinen mutta niillä rajoilla oleva lämpötila. Mainoksessa luvattu ilmastointi ei toimi, tai sitten se perustuu tekniikkaan, joka ei pidä ääntä, saati tuota havaittavasti viileää. Ikkunan avaaminen ajaa ilmastoinnin virkaa.

Huomenna suuntaamme vuorille, etsimään passoja. Mikäli sääennuste pitää lupauksensa auringosta, tie vie Sveitsin puolelle. Ennen lähtöä pitää saada Aprilian lamppu irti ja uusi tilalle, sekä etsiä adapteri, jolla tietokoneeseen saa virtaa. Kännyköiden laturit uppoavat pistokkeeseen, läppärin ei.

Päivä kääntymässä illaksi Lago Maggiorella

25.6.2015 Verbania – Verbania n. 320km

Päivästä tuli legendaaristen passojen kohtaaminen: Simplon, Furka (se James Bondin Kultasormen maisema) ja Gotthard heti perään. Huh.

Jussi, Triumph ja Simplon pass

Simplon pass oli aika lyhyt pyrähdys ja usean tietyömaan takia hidas. Ylhäällä oli tulla vetelät housuun kun vuorenrinteeltä kuului jumalaton pamaus. Jokin räjäytystyö oli ilmeisesti käynnissä. Toinen pamaus ja hetken kuluttua pieni savupilvi kiemurteli ylös rinteestä. Vuorilla kaikuu komeasti...

Simplon Pass ja allekirjoittanut

Furka olikin sitten jotain ihan muuta. Korkeanpaikankammoiselle kuten minä, alun jyrkät nousut vieressä kulkevien syvien pudotusten kohdalla tekivät paikoin niin pahaa, että kotisohvaa tuli kummasti ikävä. 

Maisema oli ylhäällä kuin kuun pinta, harmaa, kivinen ja valkoisten, hissukseen sulavien jäätiköiden täplittämä. Serpentiinitie nousi aina vain ylemmäs, käyden välillä kuin tyhjän päällä, alla vain mutkaan betonipylväiden päälle nostettu asvalttikansi. Kärsimys kannatti ja lopussa tuli nautinto.



  



Perillä, aution Belvedere-hotellin ja matkamuistokahvilan kylkeen parkkeeratessa korkeuteen oli jo siedättynyt ja maisemaa katsoi kuin olisi taistellut tiensä vähintään Mount Everestille. 

Ennen Furkaa olimme tankanneet ja syöneet Brigissä. Sveitsin hintataso oli odotettavissa ja osin yllätys. Ruoka oli aika tyyristä, keitto 12 paikallista rahaa eli noin 10 euroa. Minestronea tilasin mutta mielestäni söin kesäkeittoa. Jussilla tomaattikeitto ranskankermalla ryyditettynä. Leipälautanen ilmestyi luonnollisesti myös pöytään, kuten myös lukuiset kärpäset, jotka veivät terävimmän tenhon muuten mukavasta ruokailuhetkestä keskellä tyypillistä keskieurooppalaista pikkukaupunkia. Vanhoja kivirakennuksia vain kapeiden katujen erottamana, kirkonkello ja turisteja, mutta siedettävän vähän. Vielä ei selvästikään ole kovin sesonki, millaista silloin on, en välttämättä halua tietää.

Jussi ja selfiekeppinsä Simplonilla

Kilometrejä kertyi päivän aikana noin 320. Teimme eräänlaisen ympyrän, kun laskeuduimme Gotthardilta Locarnoon ja Lago Maggioren rantaa pitkin takaisin Verbaniaan.

Ilta tarjosi miellyttävän yllätyksen, ehkä myös esimerkin paikallisten vieraanvaraisuudesta. 

Häpeäksemme on todettava, että illastimme hotellin läheltä löytyneessä McDonaldsissa. Matkalla paikkaan olimme havainneet kahvilan, joka oli tupaten täynnä. Mielessä kävi, että väenpaljous kertoo jostain, jota ei ehkä sovi laiminlyödä, mutta jatkoimme nälän sumentamina kohti tylsää mutta takuuvarmaa ateriaa. Virhe.

Syötyämme hampurilaishapatukset kera ranskalaisten ja oluen (!),  kävelimme samaisen kahvilan ohi ja päätimme piipahtaa siellä. Tilasimme Grimbergen-nimistä olutta, minulle vehnää, Jussille tummaa. Omani oli ainakin paras vehnäolut mitä muistan koskaan maistaneeni. Ei, panimoyhtiö ei maksanut edellisestä.

Juomaa ja lautasellinen jotain, joka ei ole pitsaa, näyttää vain pitsalta.

Totesimme tilatessamme tarjoilijalle, että olemme jo syöneet ja nauttisimme vain juomat, mutta ilmeisesti viesti ei mennyt perille. Hetken kuluttua mies toi kinkulla, juustolla, tomaattikastikkeella ja rucolalla höystetyn pitsan, joka ei kuulemma ollut pitsa, vaan jokin toinen ruokalaji. ”It´s for free” totesi tarjoilija, ja siirtyi enempiä selittämättä muihin pöytiin. Kaksi päivän väsyttämää motoristia tunsi itsensä hampurilaismössön jäljiltä kovin kylläisiksi mutta niin vain pizza, joka ei siis ollut pizza, katosi lautaselta. Nälkä oli siltä illalta taltutettu, etten sanoisi likvidoitu.

Niin ja se Aprilian polttimo tuli aamulla vaihdettua. Kiitos Luoja pienistä sormista.

Maisema Furkalta

26.6.2015 Verbania-Livigno, 260 km

Aamiainen nautittu. Keskityin hedelmiin ja söin vain yhden leivän, vatsa ei ota toimiakseen. Tee oli virhe, olisi pitänyt ottaa kahvi.

Aamiaista ei muutoin voi moittia, mutta makeiden, kuten leivonnaisten osuus italialaisessa aamiaispöydässä jaksaa hämmästyttää. Naapuripöydässä pariskunnalla oli lautasillaan käytännössä vain sokeria. Ehkäpä täällä jaksetaankin painaa aamulla sokerihuuruissa puoleenpäivään kunnes patteri tyhjenee täysin ja parin tunnin ruokailusiesta on välttämättömyys.

Aamiaisen jälkeen herätysuinti Lago Maggioren aalloissa

Edessä oli ikimuistoinen päivä, jälkikäteen voi helposti todeta, että valitettavasti ne muistot eivät meitä tulisi lämmittämään. Ellei hiiltymistä lasketa lämmittelyksi. 

Saimme nimittäin kokea täyslaidallisen Sveitsin oikeusjärjestelmältä. Voikin olla, että Helvetia on nähty näiden kahden motoristitoverin osalta, lopullisesti..

Mutta palataanpa alkuun. Päivä alkoi upeasti. Lähdimme Verbaniasta Locarnon kautta kohti San Bernardinon solaa. Nousimme auringonpaisteessa maisemia ja mutkatietä ihaillen San Bernardinon passon harjalle, jossa liikenne oli pysähdyksissä.

Komea maisema ratsialle

Ylhäällä oli menossa ilmeisesti armeijan ampumaharjoitukset, ja vuoret kaikuivat taas vaikuttavasti, nyt tykkitulesta. Kuten sanottua, aurinko paistoi, ja Alpit levittäytyivät huippuineen ympärillemme ja maa viheriö. Samaan aikaan jonoa tutkaili kaksi poliisia. He kävelivät pyöriemme taakse ja supattelivat keskenään. Lopulta he käskivät meidät syrjään. Jotain oli vialla.

Seurasimme poliiseja läheiselle levennyspaikalle. Miehet aloittivat pyöriemme tarkastuksen. Toinen kaivoi mittatikun esille, toinen pyöri kameran kanssa ja kuvasi laitteita kuin viimeistä päivää. Väistämättä hymyilytti, luulin meidän olevan paikallisessa piilokameraohjelmassa.

Pojat mittaa

Pian hymy hautautui ja pitkäksi aikaa. Poliisi otti kynän ja paperia, ja selitti samalla, että saisimme sakot, koska pyörämme olivat laittomat. Ajattelimme, ok, varmaan jokin rikesakko ja matka jatkuu mutta tyrmistys on lievä sana, kun paperi ilmestyi naaman eteen: 608 euroa, per motoristi. Syy, pyöriemme pakoputkista puuttuvat pienet metalliholkit, eli niin sanotut DB-killerit.

Jos joskus olen ollut lähellä ihmisen murhaamista, sillä hetkellä viha oli sumentaa rationaalisen järjen. Mitä helvettiä?! Meillä molemmilla kun kuitenkin on, varsinkin Apriliani, hiljaiset pyörät. Mutta ei, killerit pitää olla, laki on laki. ”Jos matkustatte Saudi-Arabiaan naisystävänne kanssa, kai te otatte selvää pitääkö naisen käyttää huivia vai ei?” kuuluin toisen poliisin opettavainen anekdootti matkamiehille.  

Aluksi luonnollisesti sanoimme, että ei meillä ollut sellaisia rahoja. Ei auttanut. Nämä kaksi Helvetian hitleriä totesivat kylmän viileästi, että soittakaa kotiin ja pyytäkää sieltä rahaa. Sillä mikäli valuuttaa ei ole, pyörät jäävät sille paikalleen passon varteen.  

Lopulta ei auttanut kuin kaivaa muovirahaa taskusta ja sujauttaa läpyskä maksupäätteeseen. Sellainenhan tietysti löytyy hyvin varustetun sveitsiläisen poliisipartion varustuksesta, luonnollisesti. Vain desibelimittarit eivät varustukseen kuulu, sekin tuli selväksi.   

Tapauksessa suurin vihan nostattaja ei ole sakon järjetön suuruus, vaan se, että samalla kun meitä ratsattiin, ohitsemme jytisi lukuisia kaksipyöräisiä, joissa ei  varmasti ollut kyseisiä vaimenninelementtejä. Mutta useimmissa oli Sveitsin rekisterikilvet.

No. Rahojen kadotessa bittipäätteen välityksellä matka pääsi jatkumaan. Emme toivottaneet poliiseille hyvää päivän jatkoa, eivät hekään myöskään meille. 

Ennen Livignoa silmien edessä vilahti paljon upeita maisemia, kuten äsken kuvailtu San Bernardinon Passo, sekä  St. Moritzin turistihiihtokaupunki,  mutta niillä ei enää ollut meillä annettavaa. Halusimme vain pois helvetis… siis Helvetiasta.  

27.6.2015 Livigno-Seefeld, 223 km

Otimme eilisen illan päätteeksi pienet, mutta vilpittömän rehelliset kännit Livignossa. Hotellimme nimi, Original Galli´s, sopi myös mainiosti tunnelmaan. Hotelli oli edullinen, päivä ei. Nyt piti pohtia miten jatketaan, sillä sakkojen takia matkakassaan tuli lovi, joka pakottaisi ehkä lyhentämään reissua.

Livignon hämärtyvää raittia

Moottoripyöräilyn näkökulmasta päivästä tuli joka tapauksessa onnistunut. Livignosta lähti messevä mutkatie kohti Bormiota. Jylhiä vuorten seinämiä ja puolittain avonaisia tunneleita riitti. 

Livignosta matkaan tarttui verovapaita pikkusikareita ja bensaa, jonka hinta lievitti pikkiriikkisen eilisen illanvieton aiheuttamaa olotilaa. 98-oktaaninen aine, 1,09e litra. Jännä näky, kun litrat ja eurot pyörivät bensapumpun mittarissa lähes samaan tahtiin.

Laskeuduimme siis Bormioon jylhissä maisemissa ja auringon paisteessa. Päätimme jatkaa Spondignan kautta Itävaltaan. Tässä vaiheessa emme tienneet, että matka kulkisi jälleen yhden legendaarisen passon kautta. 

Aiemmin olimme pohtineet, että mitä sitä suotta sinne Stelviolle. Kapea tie ja kaikin puolin luultavasti yliarvostettu, ei sinne kannata vaivautua. Kannatti.

Nousimme Stelviolle lännestä päin. Jälkiviisaana ajopäivää miettiessä se olikin ehkä parempi vaihtoehto. Idästä päin kavuttaessa tunnelma olisi varmaan ollut kuin Furkalla, koska maisema oli siellä puolen huomattavasti karumpi. Mutkat ovat myös tiukemmat ja vauhti hitaampaa kuin länsipuolella passoa. Lisäksi asvaltti vaikutti röykkyisemmältä. 

Lännestä noustaessa pyörästä ja kuskista sai ottaa enemmän irti. Siinä tuli jopa ohiteltua muutamia motoristitovereita, joiden vauhti ei sillä hetkellä riittänyt tälle kaksikolle. Ei sillä, että olisimme erityisesti kaahanneet, osa tovereista vain tuntui ihailevan enemmän maisemia kuin mutkia.

On ne nyt siinä niin olevinaan...

Sanat eivät taaskaan riitä kuvailemaan kokemusta näin jälkikäteen. Stelvio pitää nähdä paikan päällä, kuvista sitä ei voi päätellä. Huimaava korkeus maalissa, lähes 2,7 kilometrissä, jossa turistikojut kuhisivat motoristeja ja muita arjen pyhiinvaeltajia, erityisesti polkupyöräilijöitä. Pohdimmekin myöhemmin näiden "velosiittien" motiiveja ja urakkaa, emmekä kykene tarpeeksi ihmettelemään ja arvostamaan heidän polttomoottorista vapaata ponnisteluaan. Eikä kyse ole pelkästään lihasvoimin tehdyn suorituksen ihailusta, varsinkin ajatus alaspäin laskemisesta peukalon paksuisilla renkailla, polkupyörän jarrujen varassa, synnyttää pelonsekaista kunnioitusta.

Stelvion maisemia

Stelviolta lasku on pitkä (tai ainakin tuntui siltä) ja jakautuu karkeasti kahteen osioon, ennen ja jälkeen puurajan. Puurajan saavuttaminen on vasta puolivoittoa, sen jälkeen tarjolla oli tiukimmat serpentiinit koko reissulla. Kaartuvimmissa käännöksissä matkailuautoilta alkoivat kääntövarat loppua ja ns. vekslaus oli pakollista. 

Tie oli niin kapea, että autojen ohittaminen ei olisi ollut pelkästään typerää mutta myös monin paikoin  mahdotonta. Ajoimme siis maltilla.

Alas selviydyttyämme ”nautimme” katugrillillä ketsupissa uitetut currywurstit Spondignassa. Matka jatkui Itävallan rajan yli kohti Landeckia,  päämääränä Insbruck. Jossain vaiheessa alkoi ripotella kuten jo jonkin aikaa edessä näkynyt, tumman sumuinen taivas vuorten välissä antoi aavistaa ja puimme päälle sadevaatteet jonkinlaisen sähköaseman lipan alla. Aluksi näytti, että homma meni hukkaan, kunnes 40 kilometriä ennen Insbruckia taivas repesi.

Ajoimme huoltamolle, joka mainosti ilmaista wlania. Pysähtyessä sain todeta, että sadeasuni toimi muuten, mutta niska imee kypärän kautta märkää. Ei mukava tunne.

Metsästysmajan maisemia

Bookingista valitsimme majapaikan Seefeldin liepeiltä, Apartmenthaus Jagdhof. Hinnan piti olla 50 euroa, mutta se olikin 90 euroa, sillä yöpymisen päälle hintaan pompsahti oudosti 40 euron siivousmaksu. Kylpytakissa ovelle tullut nainen kysyi, että kai tiesimme todellisen taksan, ja kun kerroimme sen olleen täysi yllätys, hän tarjosi 70 eurolla isompaa huonetta, jossa olisi keittiösyvennys olohuoneen ja makuuhuoneen lisäksi. Kosteuden ja pitkän päivän väsyttäminä tarjousta ei tarvinnut miettiä pitkään, varsinkin kun majapaikalla oli tarjota suomalainen sauna ja uima-allas.

Aurinkovarjo ajaa myös kuivaustelineen virkaa

Kiirehdin hakemaan juotavaa keskustasta. Nautimme parvekkeella vuoristomaisemasta ja kävimme testaamassa saunan altaineen. Odotettua kovemmat löylyt, kun kiukaalle sai jopa heittää vettä. Mukava oli siinä matkamiesten polskia, varsinkin kun sauna- ja allasosastolla ei muita ihmislajin edustajia näkynyt. 

Illemmalla kävelimme vajaat 3 kilometriä Seefeldin keskustaan aterian perässä. Ravintolalla ei ollut tarjota kuin pitsaa, otimme sellaiset, pienempänä versiona. Ei valittamista. 

Tarjoileva herrasmies taisi olla paikan omistaja. Ainakin jos on päätteleminen siitä, mihin tahtiin mies otti itselleenkin juotavaa, humaltuen yhdessä asiakkaiden kanssa.  

Poispääsy meinasi olla ongelma. Sade yltyi toviksi keskiverto monsuuniksi. Arvoimme taksin ja reippailun välillä, ja aktiivinen elämäntapa otti voiton kun sade hetkeksi taukosi. Se kannatti, pääsimme kuivana perille tallustettuamme lätäköitä väistellen Itävallan pilkkopimeässä yössä, jota ajoittain valaisivat mustat pilvimassat lävistäneet salamat.

28.6.2015, Seefeld-Nonnenhorn, 200 km

Bibervier

Päivän ajomatka oli maltillinen. Väsymys verotti ilmeisesti ajohaluja, vaikka tiet olivatkin varsin mainiot. 

Seefeldistä laskeuduimme Telfsiin ja sieltä kohti Fernpassoa. Pätkä olisi ollut varmasti taivaallinen, asvaltti tasaista ja loputtomasti mutkia, mutta törmäsimme matkan ensimmäiseen kunnon ruuhkaan, joka sakkautui kilometrien pituisiksi jonoiksi. Välillä liikenne oli täysin seis ja saimme splittailla kieli keskellä suuta. Osa autoilijoista tuntui jopa kiilaavan motoristia vastustajan väylälle, osa antoi tietä. Empiirinen havainto oli, että kiilaajat olivat enimmäkseen Sveitsin rekisterissä olevien autojen kuskeja...

Lattea huiviin vähemmän latteissa maisemissa

Bibervierin kohdalla edessä olisi ollut yli kolmen kilometrin tunneli, joka olisi pitänyt madella letkassa. Lähellä tunnelin suuaukkoa teimme u-käännöksen ja palasimme kilometrin, kääntyen itse Bibervieriin. Kylässä joimme kahvit ja keräsimme voimia.

Suuntanamme oli Bodensee-järvi, isohko lätäkkö, joka erottaa Saksan Sveitsistä. Siispä booking taas laulamaan ja hotelli tähtäimeen. Sellaiseksi valikoitui Hotel Seehalde Nonnenhornissa. Järven rannalla sijaitsevasta kylästä löytyvä majapaikka tulisi verottamaan matkakassaa yhteensä 85 euroa. Siedettävää.

Bibervieristä valitsimme navigaattoriin reitin, joka kulki Bad Hindelangin ja Immelstadtin kautta. Matkalla oli pari passoa muistuttavaa mutkapätkää, tosin maisema on jo selvästi metsäistä ja korkeuserot laantuneet tunturien tasolle. Erittäin hienoja ja tarvittaessa varmasti kovavauhtisiakin mutkia, mutta vilkas liikenne ja muutaman kerran kyttäyskeikalla havaitut polizeit hillitsivät vauhtia.  

Hotelli paljastui muutoinkin kuin hinnaltaan siedettäväksi. Järvi oli aivan vieressä ja hintaan kuului sisäänpääsy rannalla olevaan pieneen ulkouimalaan. Uimalan rannasta pääsi myös itse järveen, joten Bodenseekin tuli korkattua. Tiettävästi 23 asteinen vesi oli muuten mukiinmenevä kokemus, mutta vedessä oli runsaasti puista tullutta tavaraa, lehtiä ja puun palasia. Liekkö ollut myrskyä äskettäin. Virkisti silti, toisin kuin uima-altaan vesi, joka oli hivenen turhan lämmintä hiostavan matkan jälkeen. 

Tässä vaiheessa matkaa lämpötilat olivat hivuttautuneet hellerajan tuntumaan, ja pian sen yli, kuten tulisimme huomaamaan.

Jussi levyttää ja taustalla naishenkilö ihailee kuinka komea suomalainen mies voikaan olla.

Illallinen Hotel Adlerin ravintolassa, Molemmille grillilautaset ja oluet. Lautasella possun pihvi, lampaankare sekä naudanpihvi. Majoneesi ja savunmakuinen barbeque-kastike dippinä, lisänä ranskalaisia. Alkusalaatti luonnollisesti kuului asiaan. Loistava illallinen, jonka kruunasi palvelun ohella jälkiruoka. Jussilla vuohenjuustoa omenaviipaleilla, minulla talon omaa jäätelöä kermavaahdolla. Meikäläisen lasku oluen kera 22 euroa, Jussin 2 euroa enemmän. Ei ollut Suomea ikävä, ei sitten yhtään.

Bensasta menimme päivällä Telfissä Itävallassa maksamaan peräti 1,49 litra. Tovia myöhemmin vastaan tulleilla huoltamoilla hinta oli jopa 20 senttiä halvempi. Eipä tuota jaksanut suuresti murehtia kun mielessä kummitteli edelleen oli Livignon 1,09 euroa.

Kotiväen vaatimuksiin kuului jäkaappimagneetin hankkiminen tuliaiseksi joka maasta. Itävallasta se jäi hankkimatta, anteeksi. Italian ja Sveitsin magneetit oli jo plakkarissa, tosin Sveitsin lehmänkellon meinasin heittää passolta pellolle. Tyydyin kuitenkin vain repimään sivulaukkuun liimatun Furka-tarran. Kosto on suloinen, ja jälkikäteen ajateltuna kovin säälittävä.

Illalla Jussi katseli leffoja iPadiltään, meikäläinen jatkoi Che Guevaran Moottoripyöräpäiväkirjan lukemista. Matkanteko on ollut 50-luvulla hieman toisenlaista. Ei kännyköitä, tietokoneita, navigaattoreita, tuskin edes sadetakkeja. Me tässä ajassa olemme sööttejä puudelimotoristeja makaamassa siistin hotellihuoneen puhtailla lakanoilla. Siitäkin huolimatta, että onhan tässä touhussa edelleen vauhdin ja muun liikenteen tuottamat vaaramomentit, jotka lienevät myös osa matkustusmuodon kiehtovuutta.

29.6.2015 Nonnenhorn - Baden-Baden, 320 km

Valitettavan huonosti nukutun yön jälkeen aamiainen ja pyörät käyntiin. Ilma oli utuinen, mutta lämmin, olematta vielä kuuma. Sadetta ei ollut tiedossa. Tähtäimessä Schwarzwaldin tiet, joita motoristikollegat matkakertomuksissaan ovat kehuneet. Ensimmäisenä etappina Titisee-Neustadt.

Liikennettä oli alkumatkasta paikoin runsaasti ja matkanteko oli kasvavassa lämpötilassa kevyen tuskaista, mutta sopivassa määrin. Isommilla teillä pyörät etenivät suhteellisen joutuisasti, mutta reippaampi vauhti alkoi vasta kun pääsimme Bodensee-järven rantamilta lännemmäs.

Neustadtissa jälleen, yök ja hyi, hampurilaisateria, sekä uudet koordinaatit kohti Baden-Badenia. Jussi oli ennen reissua tallentanut motoristeille suositeltuja reittejä, ja vinkit koskivat myös Mustametsän aluetta.

Neuvoista vaari, ja kohti Furtwangia ja Feuderstadtia. Alku oli lupaava, mutkia ja nopeahkoja suoria. Maisemat muistuttivat hieman Suomesta. Feuderstadtissa tuli kuitenkin mutkia, enkä tarkoita tienprofiilia, matkaan. Tie kun nimittäin oli remontissa ja suljettu. Jokin kiertotie oli kyltin mukaan olemassa, mutta mikä ja missä, jäi epäselväksi.

Lähdimme itään, GPS-kiukutteli ja vaati pitkään U-käännöstä mutta jatkoimme kunnes laite laski uuden reitin. Ohjattuaan meidät keskeltä kylää lähtevälle pienelle tielle, oli pakko pysähtyä ja tutkia, että missäs helvetissä sitä ollaan. Ei kai vaan Sveitsissä?!

Paikannimi oli Alpinbach tai jokin vastaava. Luotto navigaattoriin palasi ja lähdimme liikkeelle. Päädyimme kapealla tielle, asvaltoidulle tosin, mutta erittäin kapealle, ja keskellä metsää. Muutaman kilometrin matka päättyi liikenneympyrään, jossa oli jälleen haluamaamme ilmansuuntaan etenemisen kieltävä merkki. Mutta, takaisin emme suostuneet kääntymään, joten otimme riskin ja syyllistyimme rikokseen ajaen merkin ohi.

Kuten olettaa sopii, kielletty ajosuunta oli hiljainen, ei yhtään autoa, saati muutakaan liikettä. Emme aavistaneet, että se oli kokonaan suljettu pätkä. Oudon vaalea ja pölyinen tien pinta vain ihmetytti. Hetken kuluttua ohitimme kaivinkoneen ja pari työmiestä, jolloin välähti että osuushan on täysremontissa. Työmiehet eivät kuitenkaan kiinnittäneet meihin ylenpalttista meihin huomiota, ja pääsimme takaisin sallitulle maantielle kokematta virkavallan nuhteita tahi vankilatuomiota.

Sitten tuli jälleen ongelma. Feuderstadtista eteenpäin oleva reitti oli myös suljettu. Eli ei kun vauhdissa vaatimaan navilta vaihtoehtoista reittiä. Sellainen löytyikin nopeasti, ja oli todellinen onnenkantamoinen, sillä ajoimme ehkä reittimme ns. ajettavimman osuuden. Maisemat eivät vedä Alpeille vertoja, mutta tie oli motoristin märkä uni. Nopeita, loivia mutkia tien noustessa kohti kukkuloita. Vähän liikennettä ja maisemana kauas antautuvat Schwarzwaldin metsät.

Baden-Badenia lähestyttäessä tie kapeni hieman ja alkoi laskeutua paikoin enimmillään 10 asteen kulmassa. Mutkat tiukkenivat lähes passojen käännöksiksi ja parissa mutkassa sain varmaan lusikallinen suolentäytettä kalsareihin. Jalkatappi nimittäin raapi asvalttia kun kallistin Mick Doohan mielessäni ja paria mutkaa myöhemmin Doohan oli jo kokonaan inkarnoitua kehooni, sillä keskellä mutkaa huomasin kaiteen lähestyvän uhkaavasti. Sain kuin sainkin Aprilian taittumaan ja kummasti ajelin loput kilometrit kylpyläkaupunkiin kieli keskellä visiiriä.  

Hotelli Beek löytyi helposti aivan Baden-Badenin ytimestä, ja mikä parasta, saimme pyörät yksityiseen talliin hotellin taakse. Halusimme välipäivän ajamisesta joten luvassa oli tutustumista legendaariseen kylpyläkaupunkiin, hikisessä nahkapuvussa kärvistelyn sijasta. Sitä olisi silti vielä edessä.

Tässä vaiheessa matkaa oli puseropyykin aika

Kylpylässä piipahdus oli virkistävää, varsinkin kun aamupäivällä lämpömittari näytti 32 astetta, mutta myös jotenkin nolon turistimaista. Paikka oli nimeltään Caracallo Therme ja ilmeisesti ei kovin vanha pytinki. Altaita, monenasteisia, oli tarjolla ja yläkerrassa saunaosasto, josta löytyi suomalaisista kelohongista rakennetut saunat. Hämmentävää, mutta saksalaisille tyypillistä, saunassa ei tietenkään saanut heittää löylyä.

Ankkaa Baden-Badenissa

Kuumimmassa saunassa, Feuersaunassa, lämpöä oli tasaiset 95 astetta. Koska vettä ei heitetä, tila on kuiva ja lauteet ovat polttavat. Tästä pitkä miinus muistoihin, mutta tunnelmasta pisteet, lasin takana kiukaan alla kun paloi kotoisasti klapeja. Silmää olisi miellyttänyt myös sukupuolirajattomuus, mutta emme luonnollisesti tirkistelleet saunan lauteille levittäytyneitä alastomia naisten vartaloita. Pois se meistä, varatuista miehistä. Mieleen kyllä jäi parin naisen poikaystävät, jotka pälyilivät kovin epäluuloisesti, epäilen, että jopa mustasukkaisesti, kahta motoristimatkaajaa.  

Caracallo Therme

Saunan lisäksi lämpöä piisasi ulkoilmassa. Seuraavan päivän etapille oli ennustettu jopa 35 asteen lukemia, joten sitruunaa ei tarvitsisi imeskellä lähipäivinä nesteen poistumisen vauhdittamiseksi.

30.6.2015 Baden-Baden – Libramont-Chevigny, kilometrit n. 350.

Aamulla aikainen herätys kello 7 ja aamupalalle heti aamiaisajan kärkeen, 7.30. Syy: helle, joka houkutteli lähtemään tien päälle hyvissä ajoin ennen keskipäivän pahinta paahdetta.

Painoimme ensin kohti ensimmäistä navigaatiopistettä, Leopoldshafenia, joka sijaitsee hieman Karlsruhesta luoteeseen. Siitä pienen U-käännöksen ja tankkauksen jälkeen kohti uppo-outoa Luxemburgia. Tie oli paikoin erittäin motoristiystävällinen, kaksi kaistaa ja kumpuilevaa maastoa metsien ja punertavien liuskekivikallioiden välissä.  Maa vaihtui lähes huomaamatta, mutta huoltoasemilla huomasi, että Saksa on takana. Dankesta oli tullu merci.  

Reissun toiseksi halvimman tankkauksen jälkeen, 1,32e/litra, maa vaihtui rivakasti Belgiaksi. Luxemburg tarjosi muistoihin lähinnä vain valtavat tupakkavalikoimat huoltoasemilla.

Belgiassa tie huononi ja tuntuvasti. Karhea tienpinta, pomput, röykkyisyys ja epätasaisuus yhdistettynä reippaasti päälle 30 lämpöasteeseen alkoivat kevyesti ilmaisten, ärsyttää. Onneksi aiemmin varattu majapaikka Bastognen tietämillä löytyi ensi yrittämällä.

Le Clos Arbore, B&B majatalo osoittautui kauniiksi kivitaloksi, noin 25 kilometrin päässä Bastognesta. Talon emäntä puhui hädin tuskin muutaman sanan englantia, mutta hymyllä ja viittomalla hoidettiin loput. Emme jääneet pitkäksi aikaa majapaikkaan, vaihdoimme vain sortsit ja ohuet paidat päälle, suunnaten Bastognen kehuttuun sotamuseoon. Paahteessa ajaminen oli lähes yhtä tuskaista vähissä vaatteissa kuin nahkapuvussakin.

Museo oli pysäyttävä, vaikuttava multimediakokemus. Sota-aikaista kalustoa, sekä huolella toteutettu näytös, jossa taistelut valotettiin useiden eri kertojien näkökulmasta, oli 12:n euron pääsymaksun arvoinen. Motoristit ostivat vielä muutaman tuliaisen, Jussi Airborne-pipon, minä saman kaliiberin lippalakin. Omat tuliaiset tuli näin hommattua, jos sataman juomia ei lasketa.

Olihan siellä mopokin

Miksi kävimme museossa? Yksi sana: Taistelutoverit. Sarjan ystävinä halusimme kokea edes välähdyksen taisteluista, jotka tv-sarjassa olivat niin karmaisevan aidon upeasti toteutettuja. Siis, suosittelemme jos Bastognessa liikutte. Me jätämme Belgian varmaankin jatkossa rauhaan, tiet olivat sen verran suuri pettymys.

1.7.2015 Livramont-Chevigny – Travemünde, yli 700 km

120cm sänkyyn mahtuu helposti kaksi äijää...

Ahtaan huoneen, pienen sängyn ja kuuman ilman takia yö meni olemattomilla unilla. Siispä aikaisin ylös, aamiainen ja tien päälle klo 8.40. Olimme edellisiltana päättäneet, että helteen jatkuessa tukalana koko Keski-Euroopassa, ajaminen saisi hiljalleen riittää. Päätimme soittaa Finnlinesille ja kysyä kyytiä Travemundesta kohti kotisuomea. Ei käy kieltäminen, Helvetian huvivero kummitteli edelleen mielessä ja matkan lyhentymisen tuoma säästö motivoi päätöstä. Tosin, alkuperäinen suunnitelma ajaa Ruotsiin ja Tukholman laivalla takaisin, olisi ollut varmaan yhtä halpa/kallis vaihtoehto mihin päädyimme.

Porttien takana Spa ja Eau Rouge

Ensin kuitenkin suuntasimme Span kaupunkiin, ajatuksena nähdä kuuluisa moottorirata. Valitettavasti rata-alueelle ei päässyt sisälle ja näimme vain varikon portilta legendaarisen, ylämäkeen taittuvan Eau Rouge-mutkan. Radalla oli moottoripyöriä, ilmeisesti jokin ratavuoro. Hyviä saundeja, mutta vähemmän miellyttäviä lämpötiloja jo ennen klo 10. Lepuuttelimme puvut auki lehmusten alla. Aprilian käytös aamulla hieman mietitytti, kierrokset laskivat hitaasti, mutta muutoin pyörä tuntui toimivan normaalisti.

Soitto Finnlinesille sinetöi matkan. Laiva lähtisi seuraavana yönä klo 3 Travemundesta ja satamassa pitäisi olla klo 23 aikaan. Hytti, pyörä ja ateriapaketti, 320e mieheen. Edellisillä kerroilla hinta on ollut vastaavalle paketille kansipaikalla 250e, joten hinta oli sen verran houkutteleva, ja niinpä päätimme palata kotiin ro-ro kyyditsemänä.  

Päivä oli ajokilometreissä mitattuna pisin, tylsin ja ehdottomasti kuumin. Siis TODELLA kuuma. Onneksi aikaa oli ruhtinaallisesti ja pystyimme pitämään taukoja vähintään 100 km välein. Silti, varsinkin klo 12 aikaan tehdyllä stopilla epäusko, jopa epätoivo oli käsin kosketeltavaa. Pääseekö tästä pätsistä ikinä kotiin, kun ajomatkaa oli vielä jäljellä yli 400 kilometriä?

Saksalainen matkarakastajatar á la huoltoasema

Reitti kulki autobahneja muun muassa Essenin, Osnabruckin ja Hampurin ohi. Matkaa kertyi lopulta yli 700 kilometriä. Molemmat taisimme käydä vain kerran päästämässä vettä, vaikka joimme litratolkulla vettä. Ajossa ilmavirta muistutti muutamaa vuotta aiemmin koetusta Kroatian rannikon föönistä, joka puhalsi tulikuumana päin naamaa, mikäli erehtyi avaamaan visiirin. Enin osa matkasta menikin visiiri kiinni.

Iltaa kohden lämpö hieman laski, ja kun aurinko alkoi antautua, hiki väheni ja mieliala koheni. Jumalauta, tästä selvitään vielä elävien kirjoissa. Satamassa olimme noin 21.30, eli hyvissä ajoin. Matka sujui onneksemme ilman pahempia ruuhkia, ja ainoa tukos johon jumituimme noin kymmeneksi minuutiksi, oli enää kivenheiton päässä terminaalista.

Perillä!

Pakkasin satamasta pyörän päälle muutamat oluet ja pari viinilaatikkoa, sitten turistiin muiden suomalaismotoristien kanssa. Kertomuksemme Sveitsin poliisien huomaavaisuudesta sai monet pyörittelemään päätä ja osoittamaan sääliviä katseita. Jälkikäteen ärsytti, että piti mennä möläyttämään asiasta, mutta aihe korpesi ilmeisesti edelleen niin paljon, että avautuminen tapahtui kuin huomaamatta.   

Laivan kannella nautitut kylmät oluet kansituolissa, pimeän mutta lämpimän illan sylissä, maistuivat vain ja ainoastaan taivaallisilta. Kotimatka oli alkamassa, teimme sen taas, olimme hengissä ja mieli täynnä nähtyjä näkyjä, koettelemuksia ja nautintoja, joista tulisi pian vain muistoja. Mielessä se aiemmilta matkoilta tuttu tunne, jossa toinen puoli sielua syleilee ajatusta kotiinpaluusta, toinen puoli suunnittelee vain seuraavaa tankkausta ja matkan jatkumista. Ihan sama minne, kunhan matka ei päättyisi.

Viimeinen stintti Saksassa vei laivaan

Epilogi:

Matka oli onnistunut, mutta jäi suunniteltua lyhyemmäksi, syystä, joka tämän tekstin lukeneille tuli varmasti selväksi.

Matkavarustus oli toimiva, paksummat vaatteet olisi voinut jättää kotiin, mutta mistäpä sitä säistä ikinä tietää. Navigaattorin lukeminen oli välillä hankalaa, lähes mahdotonta auringonpaisteessa, mutta onnistui. Tyydyn jatkossakin mieluummin pelkkään näyttöön, en kaipaa navin jatkuvia neuvoja korviini. Paperikartallakin varmasti pärjäisi, elektroniikan avulla suunnistaminen säästää kuitenkin aikaa itse ajamiseen. Eikä huolta, jos kaipaa eksymisromantiikkaa, navillakin se onnistuu, ainakin jos on 4 vuotta vanhat kartat, kuten allekirjoittaneen laitteessa. Pelin päivittäminen kun ei vanhalla XP-käyttöjärjestelmää käyttävällä tietokoneellani onnistunut.

Paljon sai kokea ja paljon jäi kirjoittamatta. Ruoka oli pääosin nautintoa, juomat sivistyneitä ja ilmat suotuisat, paria viimeistä päivää lukuun ottamatta. 

Osa maisemista oli tuttuja aiemmilta vuosilta, silti Keski-Eurooppa ja Alpit kiehtovat yhä ja houkuttelevat varmasti jatkossakin. 

Välillä tunteet valtasi epävarmuus, koti-ikävä, jopa pieni ahdistus tietoisuudesta, että koti on tuhansien kilometrien päässä, ja ihmispolo on orpona nahkapuvussa keskellä vieraita maita. Mutta sekin on osa tämän matkailumuodon viehätystä. Ei turvavyötä, ei peltikuorta suojana. 

Ja samalla kuin huomaamatta matkamies saattoi tehdä myös stintin lähemmäs itseään, minuutta, sielua, tai miksi ikinä sitä kutsutaankin. Allekirjoittaneelle motorismissa on aina ollut kyse muustakin kuin yhdentoista päivän ja 3000 kilometrin pikataipaleesta Telluksella.